Team Nora

Pettymysten kautta paremmaksi

Heips,

Otan suurennuslasin alle vähän negatiivisen aiheen, mutta toivon, että voin tällä herättää ajatuksia. Positiivista on se, että pettymysten kautta kasvamme parhaiten, eli ehkä aihe onkin positiivinen. 

Pettymyksiltä emme voi kukaan välttyä. Niitä tulee ja niitä menee, ihan jokaiselle. Ajattelen itse asiasta, että niiden määrä tai laatu ei ole oleellista, vaan ratkaisevinta on, kuinka niitä pystyy käsittelemään ja kuinka niistä tullaan yli. Se kuka "nousee nopeimmin ja viisaammin hevosen selkään tippumisen jälkeen" on ratkaisevinta.

Viime aikoina olen miettinyt paljon omaa kasvuani ihmisenä. Haluan kasvaa ja kehittyä jatkuvasti, luulen etten koskaan tule valmiiksi, mutta se siinä juuri kiehtovaa onkin.

Olen luonteeltani tempperamenttinen ja suht äkkipikainen. Äkkipikaisuus ei ole pelkästään negatiivinen piirre, vaan koen, että se helpottaa myös elämistä hetkessä ja kykyä tehdä nopeitakin päätöksi. En jää vellomaan asioihin, vaan pyrin tulemaan niistä yli mahdollisimman nopeasti. Kolikolla on myös toinen puoli eli tunnetilat näkyy ja kuuluu, koen olevani rehellinen ja siksi minun on aina ollut erittäin vaikea peitellä tunnetiloja, niin hyvässä, pahassa, ilossa ja surussakin.  Se on rikkaus, mutta myös taakka. Haluan erityisesti kehittyä paremmaksi kommunoinnissa. Asioita voi ilmaista , niin monella eri tapaa. Kun ikä ja kokemus karttuu, on motivoivaa kun huomaan kehittyneeni tässä. 

Olen viimeaikoina kiinnittänyt huomiota erilaisiin pettymysten käsittelytapoihin.

Olen elänyt sinkkuna nyt useamman vuoden, olen itse pettynyt sillä saralla useammankin kerran, mutta myös joutunut tuottamaan pettymystä toiselle osapuolelle. Ja niinkuin tiedämme, olit sitten kummassa tilanteessa tahansa, ei se koskaan ole kivaa.

Eräänä päivänä kävi niin että, kaksi eri ihmistä olisi halunnut viedä minut treffeille. (tätä ei tosiaankaan tapahdu usein, eli en yritä tällä "keulia" :) )Ensinnäkin olen aina ollut sitä mieltä, että on erittäin rohkeaa pyytää treffeille, jos jotain haluaa, sen eteen pitää tehdä jotain. Ja aina on parempi, kun mies tekee aloitteen. 

Valitettavasti kumpikaan näistä mukavista tapauksista ei jostain syystä kiinnostanut minua sen enempää. Kerroin asian mielestäni asiallisesti ja ystävällisesti. Mun mielestä on reilua ensinnäkin vastata ja sen jälkeen kertoa rehellisesti mikä itsellä on fiilis, näin kunnioitan toista ja asiaa ei tarvitse jäädä vatvomaan sen enempää.

Toinen miehistä kiitti ystävällisestä suorasta vastauksestani. Näin hän jätti itsestään myös hyvän kuvan. Toinen aloitti ala-arvoisen syyttelyn, syystä mistä? Vastahan olin ollut kiva ja ajatus treffeistä hyvä. Ei sillä väliä, tiesin entistä varmemmin, että olin tehnyt oikean ratkaisun. Samalla mietin, kumpa toinen osapuoli saisi ymmärtää tämän särön itsessään ja kasvaa siltä osin. 

Tuo hetki oli niin konreettinen että jäin, jostain syystä miettimään miten erilailla me ihmiset käsittelemme asioita ja pettymyksiä. Ymmärrän että pakkien saaminen ei koskaan ole kiva asia ja omat vanhat, ehkä huonot kokemukset nostaa silloin päätään, koemme itsemme huonommaksi mitä oikeasti ehkä olemmekaan. Kysehän ei ole siitä kuka on hyvä ja kuka huono, vaan ihmiskemiasta. Toisilla synkkaa ja toisilla taas ei.

Toinen konreettinen huomaus tästä aihepiiristä, tulee aina näin fitness kisojen aikaan. Se on tullut omien kokemusten kautta ja sosiaalisen median välityksellä, jossa urheilijat usein käsittelevät pettymystään.

Työssäni valmentajana käsittelen näitä asioita myös urheilijoiden kanssa. Olen tietysti myös itse läpikäynyt lukuisia pettymyksiä itseni kanssa ja asioiden kanssa joissa olen epäonnistunut. Mitä kovemman "tällin" olen saanut, sen paremmin olen saanut juurikin näistä kokemuksista kasvaa ihmisenä. 

Valmentajana koen tämän yhdeksi vaikeimmista asioista. Kuinka voin valmentaa urheilijaa myös mahdolliselle pettymykselle, kun samaan aikaan haluan luoda mahdollisimman itsevarman ja hyvän alustan kehittymiselle ja tavoitteiden saavuttamiselle. 

Olen tullut siihen tulokseen, että keskustelemalla tästäkin asiasta rehellisesti, saavutetaan parhain lopputulos. Asiaa on minusta kuitenkin äärimmäisen tärkeä hieman avata, koska lajissamme kilpailee lukuisia upeita urheilijoita ja faktaa on se, että vain murto-osa kilpailijoista tulee pärjäämään yksittäisessä kilpailussa. Parhaimmisto koostuu paitsi kisakunnosta, lookista, urheijan rakenteesta, onnistuneesta väristä ja ylipäätään tasapainoisesta kokonaisuudesta. Kaiken on onnistuttava juuri tuolle muutamalle minuutille, mikä aika lavalla vietetään. 

Tähän on siis syytä valmentaa ja jokaisen kilpailijan valmentautua, mutta sille ei saa antaa liikaa energiaa, vaan keskittyä vahvuuksiin ja itsevarmuuden kehittämiseen. 

Näillä kilpailija määrillä ja meidän Suomen Ifbb:n huikean hyvällä tasolla, onnistujia on useampi. Saimme huomata Jyväskylän karsinnoissa, että useampi kova kuntoinen ja ehkä aijemmin hyvin pärjännyt urheilija, saattoi nyt tippua jo eliminaatio kierroksella tai finaali kuusikosta. Onnittelut siis jokaiselle SM kisapaikan saaneelle ja ennenkaikkea finalisteille! 

Erot ovat melko pieniä kärki kymmenikön välisillä kilpailijoilla. Omasta mielestäni isoimman eron hyväkuntoisten tyttöjen välillä, tekee rakenne, lookki ja erityisesti kehon kantaminen ja esiintyminen. Monella kilpailijalla, niinkuin myös itsellänikin ongelma on kehon kantamisessa ja asennoissa. Vartalo on osattava kantaa ryhdikkäästi koko lavalla vietetyn ajan. Keskivartalo ja lantio "tippuu" useasti ja se vaikuttaa kokonaisuuteen. Myös huonot asennot peittoaa hyvän kisakunnon. Rakenne/ mittasuhde asiat voi vaikuttaa myös usein, vaikka muut osa-alueet olisivat upeasti balansissa. Lookissa voi olla myös parantamisen varaa. Oma mielipiteeni on, mitä simppelimpi, sen fressimpi, olemmehan kuitenkin urheilukisassa. 

Näitä asioita moni kilpailija ei avaa tai edes ymmärrä avata omissa blogeissaan tai facebookissa, joka on ylipäätään mielestäni aivan väärä foorumi käsitellä pettymyksiä. 

Omasta tiimistäni kilpailee nyt syksyllä vain yksi, mutta sitäkin upeampi urheilija- Karla Olkkola. Karla sijoittui upeasti ensi kertalaisena -163 sarjassa 6:ksi.

Pettymys on tunteena aina negatiivinen. Ymmärrän ja tiedän itsekkin kuinka se riipaisee syvältä. Kyyneleet on inhimillisiä ja monesti myös häpeän tunne nousee pettymyksen myötä pintaan. Meillä jokaisella on tarve tulla hyväksytyksi ja kokea olo onnistuneeksi. Pettymys on kaikkea muuta, kuin näitä. Lisäksi jokin tietty itselle tärkeä etappi joita voi esim olla kisa, ihmissuhde asiat, työ elämän tapahtumat jne.. kertovat siitä, että asia on tärkeä ja sen eteen ollaan tehty paljon töitä. Jos lopputulos ei vastaa odotettua saa ja pitääkin olla pettynyt. Kun hyväksyy tämän tosi asian, on pettymyksen työstäminen helpompaa. Usein myös huumori auttaa. 

Usein kurjat tunnetilat- häpeä, huonontunut itsevarmuus jne. ovat vain tunteita muiden joukossa. Niiden kohtaaminen ja rakentava katsominen itse suoritukseen nopeuttaa ylipääsemistä. Aina on aloitettava jostakin, mestariksi ei synnytä yhdessä yössä.

Viime aikoina eteeni on tullut surullisia bloggauksia ja ihmetteleviä päivityksiä omasta sijoituksesta. Asioita toki kannattaa kirjoittaa, se voi helpottaa niiden läpikäymistä ja niitä saa jokainen käsitellä omalla, hyväksi havaitulla tyylillä. Se mitä en tahdo ymmärtää, on syyllisten hakeminen. Jo lukemalla voi päätellä, että tekstissä raotetaan tilanteita vain pinta raapaisulla, mutta ei muisteta kertoa omaa vastuuta tai ottaa huomioon omaa historiaa tai itse aiheutettuja näkökulmia. Ja jos muista osapuolista kirjoitetaan, ei muisteta tai pahimmassa tapauksessa tiedetä miksi toinen henkilöä on toiminut, niinkuin on toiminut. Tämä on mielestäni vastuutonta. 

"Kuka sinä olet tuomitsemaan elämääni? En ole täydellinen, eikä minun tarvitse olla! Ennen kuin rupeat osoittelemaan minua sormellasi, pidä huoli, että omat kätesi ovat puhtaat" - Bob Marley 

 Kyseessä on aina kokonaisuus, jossa kaikkeen vaikuttaa aina kaikki. Yhtä ja ainoaa syytä ei ole. Blogeihin on kovin vaikea saada asioiden todellista kuvaa, niin hyvässä kun pahassakin. Lisäksi kuva muokkaukset ja sanavalinnat värittää aina juttua suuntaan jos toiseen. Tämän huomasi jälleen kerran Jyväskylänkin kilpailijoissa. Kunto on voinut ennen kisaa näyttää kuvissa tosi kovalta, mutta lavalla onkin jotain ihan muuta. Siksi yritän aina itse sanoa urheilijoilleni, ettei liioin muodostettaisi mielikuvaa muista kilpasiskoista. Vaan keskitytään omaan suoritukseen, se riittää. Vasta line-up kertoo kuka on oikeasti kova ja kuka ei. 

Minusta ihminen kertoo hyvin paljon omasta luonteestaan, juurikin tämän kautta kuinka pystyy pettymyksiä käsitellä. Jokainen on vain ihminen ja tapoja on monia, yhtä oikeaa tai väärää ei ole. Yksi itkee, toinen raivoaa, kolmas vaipuu omaan kuoreen, neljäs on hetken hiljaa, käy asian omassa päässään lävitse ja haluaa sen jälkeen käsitellä asian eri osapuolten kanssa. Usein on mahdollista, että kaikki nämä vaiheet käydään läpi. 

Viimeinen vaihtoehto on mielestäni aina oikein. Asiaa on hyvä tarkastella läheltä, miettiä mikä meni pieleen, miksi meni pieleen, missä onnistuttiin ja missä ei. Kehittymisen kannalta on kypsää osata ottaa palautetta vastaan rakentavasti. Asiaa helpottaa myös rakentavan palautteen antaminen muille osapuolille, vain näin voimme kehittyä ja kasvaa ihmisinä, puolisoina, urheilijoina, vanhempina, valmentajina ja työntekijöinä. 

On myös hyvä muistaa, että olemme oman itsemme käyntikortti. Kuinka hyvän kuvan annamme itsestämme syylistämällä muita? Emme kovinkaan hyvää.

On tärkeää uskaltaa "nostaa kaikki kissat pöydälle" ja antaa aika, ilman pelkoa reaktioista,  jokaisen tunnetilan käsittelelylle. Kun asiat on käsitelty, ei niihin tarvitse enään palata ja pöytä on puhdas uusille mahdollisuuksille. Mitä nopeammin tämän tekee, sen positiivisempi asenne on rakentaa tulevaa ja myöskin onnistua siinä. 

Olenkin erityisen iloinen muutamasta kilpasiskostani, joiden kanssa olen käsitellyt menneellä viikoilla pettymyksiä. Kisaaminen on melkein tältä syksyltä jo kuopatta, mutta kuitenkin noustiin uudelleen lavalle tänään Oulussa ja nostettiin sijoutuksia isoinkin harppauksin. Onnittelelut teille , näytitte upeilta <3 

Kilpaurheilussa oli laji sitten mikä hyvänsä, tulee pettymyksiä. Juurikin näistä olen ainakin itse kasvanut eniten, niin kipeitä kun ne ovat olleetkin. Enään en kuitenkaan niitä pelkää ja vuosi vuodelta koen viihtyvänä paremmin omassa kehossani ja seison tukevammin omilla jaloillani. Ilman kipeitä kokemuksiani urheilijana ja valmentajana, mutta myös äitinä, lapsena ja ystävänä en olisi tänään se kuka olen. Olen näistä siis erityisen kiitollinen, vaikka miljoona kertaa mielluummin viihdyn onnistuneessa olotilassa ;) 

 

Jokainen meistä on inhimillinen ihminen, isolla I:llä. Pienet säröt tekee ihmisestä vain kauniimman <3 

Nora

Menossa mukana